Pitkästä aikaa. Siis tulee postattua, olen ollut kyllä hengissä koko ajan. Ei vaan ole jaksanut/on ollut muutakin tekemistä tässä kotiutumisen jälkeen. Kuvia en ole vielä ollenkaan jaksanut setviä, ajattelin vielä muutamia pistää nettiin kunhan jaksaa, mutta tänne en taida sen kummempia selvityksiä enää raapustaa.

Vaihtoraportit pitäisi vielä kirjoittaa, ja muutama virallinen papru vielä Bristolin päästä pitäisi saapua, ja sitten olisi homma lopullisesti pulkassa, muistoja lukuunottamatta. Children's Fantasy Fiction -esseenkin sain jo takaisin. 65/100 napsahti. Ei paha kun otetaan huomioon että siihen 4000 sanaan kului kolme päivää, ja puutteita esseessä oli vaikka kuinka. Eri osa-alueista sain arvosanoiksi goodia ja very goodia (excellent olisi ollut very goodin jälkeen vielä), että ei se puihin mennyt. Jos taas olisi jaksanut panostaa, niin tiedä mitä kaikkea siitä olisi voinut saada. Olen kuitenkin tyytyväinen. Roy lupasi kursseista noppia puolet moduulin kokonaismäärästä eli 7,5 op per suoritettu moduuli. Kun siis sain kahdesta kurssista jotain tehtyäkin, niin sen viisitoista op:tä (millä sen kolmen vaihtokuukauden tuet tuleekin sit kuitattua) pitäisi napsahtaa tilille kunhan tulee se "opintorekisteriote" sieltä Englannista. Ou jee.

Että näin.

-J

PS. Pitää kattoa sit jaksaako tänne alkaa kirjotteleen muitakin juttuja, vain aloittaisiko ihan uuden journalin arkikäyttöä varten. Ilmoittelen kuitenkin tänne (toivottavasti tätä vielä joku lukee, huutakaa hep jos luette).

Jep. Bristolin matka on sitten lopussa. Tässä vielä pakkaillaan loput ja siivoillaan nopsaan vielä paikkoja ja sitten 13.45 lähtee bussi Lontooseen. Perjantaina takas Suomeen.

Ajattelin ilmotella vaan. Mutta tässäpä tämä. Loput riipustelut tulee sitten kuvien kera kunhan pääsee kotiin.

-J

Vaihteeksi vähän kuulumisia.

Suvi tuli keskiviikkona, ja päivät on hurahtaneet aika mukavasti ostoksilla ja kaupunkikävelyillä. Keskiviikkoiltana jaksettiin vielä Lontoon jälkeen tehdä lyhyt Bristol-kävely, jonka jälkeen Tescon kautta kotiin. Torstaina shoppailua, ja illalla Wetherspoonsin Curry Club Night. Perjantaina oli vuorossa Cabot Tower-reissu ja kaupparetki Asdaan (matkalla poikkesimme St. Mary Redcliffe –kirkossa; varsin upea). Illalla ohjelmassa oli fiilistelyä Old Dukessa Pete Martin’s Jazz Kingsin tahdissa.

Lauantaina kävimme sitten shoppailemassa lisää (ostettiin ihan hirvee kasa kirjoja) ja sitten hulluuden puuskassa (tai siis minun hulluuden puuskassa) kävelimme Cliftoniin kattelemaan Brunelin insinööritaidonnäytettä, Clifton Suspension Bridgeä (matkalla poikkesimme Forbidden Planetiin, ultimate-populaarinörttikauppaan). Illalla olimme ihan kuolleita, mutta jaksoimme vielä raahautua ostamaan kalliit, mutta hyvät, pitsat keskusaukion Pizza Palacesta.

Tänään (kunhan oltiin selvitty hereille) tehtiin päiväretki Bathiin, jossa lähinnä käveleksimme ympäriinsä ja söimme hyvää jäätelöä. Kaikki paikat (museot, kirkot, näyttelyt yms.) minne haaveiltiin menevämme, olivat maksullisia ja usein varsin hintavia. Näimme kuitenkin kaikenlaisia katutaiteilijoita, mm. kaverin, joka soitti djembeä ja didgeridoota yhtä aikaa, hyvin vieläpä, sekä Johnin, yhden miehen jonglööraus/tasapainoilu/stand-up-esityksen. Suihkuhattuun, trikoisiin ja tutuun pukeutunut mies tasapainoili yksipyöräisellä, jonglöörasi veitsiä sun muita hilavitkuttimia ja heitti hyvää läppää. Helposti pienen lahjoituksen arvoinen esitys.

Bristolissa kotikutoista kreikkalaista salaattia ja kahvia/teetä plus muffinsit Commercial Roomsissa.

Luulen myös että olen onnistunut parin viime päivän aikana polttamaan itseni lievästi, ainakin naama punottaa siihen malliin. Mutta eipähän tarvitse kärsiä sitten kesällä enää.

-J

P.S. Kuvia kaikesta tästä tulee sitten myöhemmin, kaikella todennäköisyydellä sitten kun on päästy takaisin Joensuuhun.

Huomenna Lontooseen Suvia vastaan. Herätys kello 5.15. Öngh. Bussi lähtee 6.20. Toivottavasti saa edes hieman torkuttua bussissa, mutta jotenkin epäilen kovasti.

Ehkäpä vielä joku päivä kirjottelen tänne siitä edellisestä Lontoo-reissusta. Siis siitä kuukauden takaisesta. Ehkä.

Olen jo pikku hiljaa selvitellyt kaikkia lähtökuvioita: maksanut kaikki maksettavat laskut, pyytänyt arviointilomakkeet opettajilta (yksi puuttuu, mutta sen saan maanantaina), kysellyt tarvittavista lähtörituaaleista (ei muuta kuin siivota ja palauttaa avaimet) ja sopinut opettajien ja Lorrainen kanssa esseiden palauttamisesta ja sit miulle palauttamisesta. Opettajat lähettää korjatut ja arvostellut esseet Lorrainelle, joka laittaa ne miulle. Sit joskus kesäkuussa kun ne viimein on kaikki korjattu. Ai niin, pitäisi vielä täyttää palautelomakehässäkkä ja viedä se Lorrainelle.

Ainut probleemi meinasi syntyä esseiden palauttamisen kanssa, kun tosiaan kotiudun ennen kuin saan ne valmiiksi, ja kun niiden esseiden on kuitenkin mentävä sen respan kautta virallisia kanavia nimettömän arvostelusysteemin takia. Sähköpostilla kuulemma ei saa palauttaa (vaikka Doc Charlie olikin valmis palauttamaan sen esseen miun puolesta, jos sen hänelle lähettäsin), mut postilla kyllä. Postihan vie sen neljä päivää, joten ei jäisi paljoa aikaa kotosalla niitä esseitä rustata. Onneksi kuitenkin esseet voi palauttaa jonkun muun kautta, ja Hanna parhauttaan lupautui tulostaan ja palauttaan ne esseet.Yay!

Tällästä. Nyt Jari menee kilttinä poikana nukkumaan kun aamulla ei muuten herätä varttia yli viisi. Arg.

-J

Päivän sävel: Swallow the Sun - Ghost of Laura Palmer

Eli lisää Lontoo-kuvia nähtävissä täällä.

Päivän sävel: Nile - Libation unto the Shades Who Lurk in the Shadows of the Temple of Anhur

Pitkästä aikaa. Harventuu näköjään vielä entisestäänkin näin loppua kohti. Loppu häämöttää jo näköpiirissä ihmiset. Siis Jarin Britannian matkan loppu, ei mitään sen apokalyptisempää. Aika lailla kaksi ja puoli viikkoa jäljellä. Kaksi viikkoa tasan Bristolissa oleskelua ja sit pari päivää Lontoossa. Näin se aika juoksee.

Kävin viikonloppuna onnistuneesti kattomassa paikallisia nähtävyyksiä. Ensin Bristolin City Museum & Art Gallery ja sitten sunnuntaina iltapäiväkävelynä Hannan kanssa suoritettu Clifton Suspension Bridge ja Observatory ulkoa päin.

Kaupunginmuseo oli aika pitkälti painottunut luonnontieteellisiin juttuihin ja siellä olikin aika kivasti paikallista eläinkuntaa (ja kaikkea ei paikallistakin) esillä. Lisäksi mukavasti mineraaleja ja alueen historiaa sun muuta. Dinosauruksistakin oli esillä näytekappaleita. Taidepuoli jäi vähän vähemmälle, alkoi nälkä kurnia suonissa.

Clifton oli taas alueena tosi mukavan näköstä. Itse Suspension Bridge on varsin vaikuttava ilmestys, onhan silta rakennettu Avon-joen uurtaman rotkon yli ja matkaa alhaalla virtaavaan jokeen on n.76 metriä. Mainiot maisemat. Rotkon seinämät ovat kaiken lisäksi ilmeisesti melko monen harvinaisen kasvin suosimia kasvupaikkoja.

Observatory sijaitsee aivan mahtavalla paikalla sillan viereisellä kalliolla ja näköalat sen juurelta ovat lähestulkoon yhtä mainiot kuin itse sillalta. Clifton Observatory ei varsinaisesti ole sanan nykymerkityksessä observatorio, vaan camera obscura –huone. Lisäksi rakennuksesta on kaivettu alapuoliseen kallioon tunneli, joka päättyy kallionseinään koverrettuun näköala”tasanteeseen”. Sisälle ei Observatoryyn ei jaksettu vaivautua täällä kertaa, nälkä alkoi taasen häiritä kiertokävelyä. Hinnat olivat kyllä asiallisen halvat. Kaksi puntaa camera obscurasta ja punta näköalatasanteelle.

Tällä viikolla olen kovasti yrittänyt vääntää niitä esseitä, mutta onnistunut vähän huonolla menestyksellä. Osittain tämän voi laskea kyllä paikallisen kirjastopolitiikan aiheuttaman motivaatiokuoleman syyksi. Kävin nimittäin torstaina St. Mattsin kirjastossa hakemassa lähdekirjallisuutta esseitä varten (joita on kaksi, kolmannen pudotin jo sulana mahdottomuutena) ja olin katellut kaikki etukäteen valmiiksi, tarvitsi vaan noukkia kirjat hyllyistä ja lainata ne. Siinä sitten viisi minuuttia ennen sulkemisaikaa, törmättyäni tiskille kaikkine kolmenkymmenen kirjani kanssa, selviää että lainata saan vain yhteensä 13 kirjaa. Kaikkiaan. Toistan, UWEn opiskelijoilla voi olla lainassa kortillaan kerrallaan kolmetoista kirjaa. Siis 13. Sama pätee myös maisteriopiskelijoiden kohdalla. Mitenkähän täällä ihmiset vääntää gradunsa? Kirjastossa ilmeisesti, koska kirjoja ei näköjään haluta luovuttaa kirjaston ulkopuolelle. Joensuun yliopistokirjastossa lainaraja taitaa olla 150. Tai 100. Ala-asteikäisille lainataan Suomessa kunnan ja kaupunginkirjastoista enemmän kirjoja kuin täällä UWEssa. No mitäpä tuosta.

Käytiin eilen Hannan ja Emmun kanssa taasen Applessa ja ajauduttiin sitten Reflexiin, pesunkestävään kasariklubiin. Epätodellista huomata olevansa paikassa, jossa seiniä koristavat mm. Mr. T:n ja David Hasselhoffin sekä ihmeauto Kittin kuvat… Musiikista nyt puhumattakaan.

Ja tänään käytiin sit kattoo se Laitakaupungin valot. Voin vain kuvitella mitä ne tusina natiivia, jotka meidän kanssa sitä oli tänään seuraamassa, ajatteli suomalaisista Kaurismäen ulosannin perusteella.

”Millaista se oli?” (Maria Heiskasen esittämä Aila Janne Hyytiäisen yövartija Koistiselle, tarkoittaen vankilaa)
”Sieltä ei päässyt pois. Kaikki ovet olivat lukossa.” (Koistisen lakoninen vastaus)

Muutama muukin meidän kolmen lisäksi tuntui tajuavan homman juonen ja nauroi mukana. Ettenkö sanoisi jopa helmee.

-J

Edelliseen postaukseen liittyen.

Hanna ystävällisesti informoi minua tekstiviestillä, että Watershedissä (paikallinen elokuvateatteri/multimediakeskus) pyörii 6.-12.4 Kaurismäen Laitakaupungin valot, sekä Arnolfinissa (kulttuurikeskus: elokuvaa, näyttelyitä, musiikkia, tanssia jne. jne) pyörähtää käyntiin edelliseen liittyen "Finnish Focus Season", eli Kaurismäkeä (Tulitikkutehtaan tyttö, Mies ilman menneisyyttä, myös Laitakaupungin valot), lyhytelokuvia ja dokkari.

Eli näin. Suomalaisten salaliitto on todistettu. Tai sit joku joku on tehnyt suuren luokan kakkakepposen ja naureskelee tyhmille suomalaisille (tai kuten A.Koivisto ehdotti, joku filmaa Truman Shown jatko-osaa).

Salaliitto syvenee. Jatkoa odotellen.

-J

Niin, käytiin siis Hannan kanssa eilen teatterissa (siis Old Vicissä), vihdoinkin. Ohjelmistossa oli It’s Not The End Of The World matineassa. Alkuperäiset paikkamme olivat galleriassa, mutta liekö ollut kysyntää tarpeeksi, sillä galleria oli suljettu ja saimme paremmat paikat upper circleltä tilalle. En valita. Kerrankin näki jotain, mihin myös tietysti auttoi se että Old Vic on pienempi kuin Palace tai RST.

It’s  Not The End Of The World on Nooan tarinan uudelleenkerronta, kriittisemmästä ja koomisemmasta näkökulmasta. Nooa ja Nooan vanhin poika kuvataan lievästi uskonnollisina fanaatikkoina, ja muutenkin produktiossa naureskeltiin umpimieliselle fundamentalismille. Esille tuodaan myöskin eläinten näkökulmaa ja sitä kuinka ihmisillä on tapana asettaa itsensä maailman keskipisteeksi. Itse asiassa esitys loppuu siihen kun peippoparvi tulee lavalle ja ”katselee” arkin kellumista tulvavedessä, ja toteaa tiivistetysti että vain nuo ihmiset voivat kuvitella että yksi tulva on maailmanloppu; peipot ovat nähneet monia tulvia ja aina on selvitty, vaikka moni on kuollut. ”These things happen. It’s not the end of the world.”

Pidin kovasti esityksestä, vaikka välillä tulikin hieman wtf-olo, johtuen tarinan pirstoutuneesta luonteesta (ja ehkä vähän siitäkin että käsiohjelmassa on vanha käsikirjoitus ja kohtausten järjestystä oli muutettu).

Silti suurin yay-huutojen aiheuttaja oli produktion suomalainen näyttelijä. Ennen esityksen alkua selailtiin käsiohjelmaa, ja silmiin sattui Kristofer Gummerus -niminen kaveri, jonka meriiteiksi ilmoitettiin Nokian televisiomainos ja Suomen televisiolle tehty elokuva, jonka pitäisi tulla tulos myöhemmin tänä vuonna. No tämä antoi jo aika vahvan kuvan kaverin kansallisuudesta, mutta viimeinen niitti tuli kun lavasteista alkaa kuulua ”Alavilla mailla vesi virtaa” -hoilotusta (esityksessä laulettiin tai messuttiin välillä) ja näkyviin lavan ”yläkannelle” kävelee keltaiseen sadetakkiin pukeutunut vaaleahiuksinen kaveri, eli Nuori Muukalainen, jonka aluksen Nooan posse tapaa kelluessaan arkissaan. Oli hyvinkin surrealistinen olo ja naurussa pitelemistä. Päällimmäinen ajatus oli että ei tämä ole enää mahdollista. Menipä minne vaan täällä saarella, niin väkisin törmää joko suomalaisiin tai Suomi-juttuihin. Alkaa olla hieman paranoidi olo.

Niin, enhän ole toki kertonutkaan vielä Lontoon suomalais-sattumista. Ensinnäkin hostellille saavuttuamme vastaanotossa oli töissä poika, joka alkoi nauramaan kun luki Hannan nimen passista Hannan tarjouduttua tavaamaan nimensä, koska useimmille paikallisille skandinaaviset nimet on sula mahdottomuus ääntää. Kävi ilmi että kaverin äiti on suomalainen, ja nimi joko Jan tai Jani (veikkaan jälkimmäistä; oli vielä vähän samaa näköäkin kuin rakkaassa serkussani ;) ). Jan(i) puhui vielä kaiken lisäksi ihan auttavaa suomea. Että terve. Suomalaisten salaliitto alkoi tuntua siinä vaiheessa jo todennäköisyydeltä.

Toinen Lontoon omituisista sattumuksista tapahtui ollessamme suunnistamassa kohti keskustaa Bayswaterista (missä hostellimme sijaitsi). Kiersimme muutamia krääsäkauppoja, ja eräässä sitten tiskin takana seisoskellut bloke kysäisi minulta (englanniksi) että oletteko skandinaaveja (ulkonäön perusteella, vai lieneekö kuullut meidän juttelevan). Vastasin siihen että Suomesta. Kävi ilmi että tyyppi oli käynyt useita kertoja Helsingissä ja Turussa, koska sen ex-vaimo on ruotsalainen, jolla on suomalaiset vanhemmat. Joo, moi. Kaikista niistä kaupoista (se ei nyt ihan puhdas krääsämyymälä ollut) jotenkin onnistuin kävelemään siihen, jossa on tyyppi, jolla on joku linkki Suomeen. Heitti vielä sitten makkarat ja koskenkorvat ja tokaisi että hänen mielestään suomalaiset on paljon rennompia ja mukavampi kuin ruotsalaiset, jotka hänen mielestään vähän seipäännielleitä. Totesin siihen että sama käsitys useimmilla suomalaisillakin taitaa olla.

Ei näissä sattumissa erikseen mitään hassua olisi, tai jos tää sattuisi kerran tai kaksi. Mutta kun tähän lisätään vielä se 15 vuotta Suomessa asunut nainen, johon törmättiin Hannan kaa täällä Bristolissa, ja Spamalotin Fisch Slapping Dance ja Suomi-viittaukset (ja käsiohjelman fiktiivinen kuvaus Suomesta, kirjoittanut Michael Palin), sekä Cornwallin ruotsalaistyttö (ok, ei liity Suomeen, mutta silti kummallista että sen kokoisesta kaupungista sattuu törmäämään siihen ruotsia puhuvaan yksilöön).

Jos nyt vielä halutaan salaliittoteoriaa pidemmälle viedä, voidaan ottaa esimerkiksi Quite Interestingin (Stephen Fryn juontama Uutisvuoto/Valehtelijoiden klubi/stand-up-visailuohjelma; vakivieraana Alan Davies (mm. Jonathan Creek ja Bob and Rose) sekä vaihtuvina vieraina liuta brittiläisiä koomikkoja) pilottijakso, jonka yhdessä osiossa arvaillaan vieraskielisten sanojen merkitystä. Osion avaa Stephen Fry seuraavilla sanoilla ”…armed with the helpful information that the Finnish word for bad news is…Jobinposti” (kyseinen pätkä löytyy täältä. Suurinpiirtein 3.40 kohdalla). Kun tämä tapahtuu muutama tunti sen jälkeen kun olet kuullut “Alavilla mailla vesi virtaa”-joikausta odottamatta yhden brittilän arvostetuimpiin luettujen teatterien lavalla, aivohalvauksen riski on melko suuri.

No se siitä. Olen vain sitä mieltä että ollaan siirrytty sattumien sumasta skandinaavisen ja suomalaisen karman alueelle. Eli skandinaaveja puskee ovista ja ikkunoista.

-J

P.S. Kiitokset Kuroselle Quite Interesting-vihjeestä. Erinomainen ohjelma. Ei tosin auta kouluhommien tekoa lainkaan.

No niin. Paluu Cornwalliin.

Maanantai. Jokseenkin hidas herääminen (oltiin ihan jumissa, syytä en oikein tiedä) ja puoli kaksitoista viimein lähtö kohti St. Austellia ja Eden Projectia. Budehan on siis, kuten jo sanoinkin, pohjoisrannikolla, ja St. Austell taas etelärannikolla, jokseenkin suoraan etelään Budesta (no ei nyt ihan), joten tiedossa oli siis Cornwallin läpiajelu aurinkoisessa säässä (autoon meinasi sulaa). Maisemat oli taaskin ihan mahtavia (lampaita silmänkantamattomiin… ;)) ja tiet kapeita. Oikeasti. Välillä hirvitti suoraan sanottuna kun tiet kiemurteli jatkuvasti ja näkyvyys mutkan taa oli koko ajan nolla. Edellä mainittujen lampaiden takia lähestulkoon kaikkia teitä reunustaa joko maavalli tai pensas/puuaita, joka on useimmiten ainakin henkilöauton korkuinen. Aja siinä sitten kuuskyt mailia tunnissa sellaisilla teillä. Onneksi ei kuitenkaan tarvinnut, vaan Matthew hoiti ajamisen.

Matka kesti jotakuinkin tunnin, ja pian jaloittelimmekin Appelsiini Kolme –parkkipaikalla (kaikilla parkkipaikoilla oli marjojen tai hedelmien nimet ja sopiva värikoodaus). Siinä sitten köpöttelimme jonkin aikaa parkkipaikalta varsinaisen Edenin alueelle (ympäristöteemaan sopivaa oli että omalla autolla saapuvat joutuivat kävelemään pidemmän matkan kuin julkisilla paikalle tulevat).

Matthewn täti pitää jonkin sorttista gasthausia, ja hänen kauttaan olimme saanet käsiimme promo-tarkoitukseen annetun lipuskan, jolla muutama henkilö gasthausista voi käydä tarkastamassa Cornwallin nähtävyyksiä ilmaiseksi, voidakseen suositella ja kertoa niistä vierailleen.  Lipuskalla piti alun perin päästä kaksi henkilöä ilmaiseksi sisään, ja lisäksi meidän oli ostettava yksi opiskelijalippu (jonka kulut olisimme toki jakaneet), mutta tiskillä istunut heppu oli varsin mukava ja päästi meidät kaikki ilmaiseksi sisään. Sinänsä asia ei ihmetytä, sillä Eden Project ei ole voittoa tavoitteleva kompleksi, vaan kyse on todellakin ihan halusta säilyttää ja tutkia luontoa, ja kasvatus- ja valistustyöstä. Kuulostaa tylsältä? Ei se ole sitä.

Eden Project on rakennettu entiseen posliinilouhokseen, ja kupujen rakentaminen on aloitettu muistaakseni 1998 tienoilla. Itse Eden Project on avattu 2001. Eli varsin uusi paikka. Ja kasvaa ja kehittyy edelleen.

Piha-alueilla pällistelyn (oikeasti ihan mielettömän upea paikka) ja valokuvailun jälkeen suunnistimme kohti kovasti golfpalloja muistuttavia geokupuja ja valitsemme Humid Tropic Biomen (eli trooppisen sademetsän biomin tai eloyhteisön) ensimmäiseksi tutkimuskohteeksemme. Trooppinen kupu on valtava. Sen pinta-ala on jotakuinkin 1,55 hehtaaria ja sen ulkomitat ovat suurin piirtein 55x100x200 metriä (korkeus, leveys, pituus).

Sisällä kuvussa oli kuumaa ja kosteaa, kuten arvata saattoi. Sitä ei vain oikeasti tajua kuinka raskasta on tallustella moisessa ilmastossa, ennen kuin kokeilee. Vaikka kupu on pohjimmiltaan hulvattoman kokoinen kasvihuone, missään vaiheessa ei tullut sellainen tunne että nyt ollaan kasvihuoneessa. Ei edes silloin kun itse kupu pilkotti yläpuolella tai sivuilla. Kasvit ja ympäristö on järjestetty mahdollisimman luonnonmukaisesti ja kuvussa on jopa virtaavaa vettä (joskin luultavasti pelkästään kosmeettisessa tarkoituksessa, kasvien kastelu näkyi sujuvan pääasiassa automaattisilla sumuttimilla). Kaiken tämän läpi sitten kulkee kiemurteleva polku (joka ei sekään ole mikään A:sta B:hen suoraan, vaan haarautui useita kertoja) monessa eri tasossa.

Oli aivan upeaa kävellä kaikkien niiden kasvien keskellä, vaikka kuumuus ja kosteus alkoikin loppumatkasta jo käydä sietämättömäksi (onneksi puolivälissä on ilmastoitu huone vilvoittelua ja sairastapauksia varten). Eden ei kuitenkaan ole pelkkä kasvihuone, vaan palvelee myös tutkimus- ja opetustarkoituksia. Molemmissa kuvuissa kiertää ns. Food Trail, joka on tarkoitettu pääasiassa koululaisille (ainakin oletan näin, mutta mikäpä sitä estää ketä tahansa osallistumasta). Food Trail koostuu käytännössä erilaisista tietokylteistä ja demoista polun varrella, ja sen tarkoituksena on kertoa ruuan alkuperästä ja kaikesta siitä mitä tapahtuu ja kuinka paljon tekemistä tarvitaan siihen että esimerkiksi banaani saadaan sademetsästä kaupan hedelmätiskiin. Tai mistä kumi tulee. Yleisesti ottaen kaikkien luonnon raaka-aineiden käytöstä ja alkuperästä. Ja myöskin ryöstöviljelyn ja ilmastonmuutoksen seurauksista, ja mitä tarvitaan kestävään kehitykseen päästäksemme.

Kävelimme kuvun läpi suhteellisen nopeaan tahtiin, ja silti meillä meni siihen tunti. Jos olisi pysähtynyt lukemaan kaiken ja perehtymään kunnolla kaikkeen, trooppisen biomin tutkimiseen olisi mennyt päivä. Siltikin erittäin antoisa kokemus, pääsi näkemään jokapäiväisten ruoka-aineiden, kuten kahvin tai kaakaon, ja monien hedelmien, alkuperän.

Tropiikin jälkeen ei sitten enää Välimeren biomin n. 20 astetta tuntunut kovin kuumalta. Välimeren kupu on melkein puolet pienempi kuin trooppinen kupu, mutta uskomattoman hieno sekin. Strategiset mitat liikkuvat 0,65 hehtaarin ja 35x65x135 metrin tienoilla.

Välimeren ilmastossa päästiin sitten tutustumaan juurikin Välimeren kasvillisuuteen (ai jaa, ihan tosi) sekä Kalifornian yms. saman ilmanalan eliöstöön. Mahtavaa. Paljon värikkäitä kukkia (narsisseja paljon, olipa suomalainenkin versio edustettuna) ja kaktuksia. Oliiveja ja viiniköynnöksiä. Korkkipuukin nähtiin (koko runko tuntuu ihan pehmeältä korkilta; kuvittelin aina että korkki saadaan sen ytimestä ja runsaan jalostuksen tuloksena, opinpa siis taas uutta). Polku oli kovasti lyhempi ja nälkä alkoi jo ilmoitella hienovaraisesti itsestään, joten kierros jäi ehkä vähän lyheksi, mutta eipä sitä kaikkea yhdellä reissulla muutenkaan ehtisi sisäistää.

Lounaaksi aito cornish pasty, ranskalaisten kanssa. Jälkeenpäin olisi ehkä se pastykin riittänyt, oli sen verran täyttävää. Perinteinen pastyhan ei hirvittävästi esimerkiksi lihaperunakukosta eroa, muuten kuin kooltaan ja pastyjakin saa erikokoisina. Lihaa, sipulia ja perunaa sekä lanttua leivotaan raakana voitaikinamaisen kuoren sisään (no siinä se suurin ero taitaa olla). Erittäin hyvää. Lihaa olikin ihan kunnolla. Ranskalaisetkin olivat poikkeuksellisen hyviä. Nam.

Lounaan jälkeen sitten teimme pikavisiitin Coreen, joka on siis Eden Projectin näyttely-, valistus- ja opetuskeskus. Coresta löytyi muun muassa The Plant Engine, täysin kontrolloitu mikroilmasto, jolla demonstroitiin ja tutkittiin kasvin optimaalisia elinoloja (sekä kaikkea mitä kasvit ihmiselle ja maailmalle antavat) sekä The Plant Processor, valtava ruosteinen interaktiivinen taideteos/mekaaninen viritys, jolla pystyi rikkomaan pähkinöitä (idea on kertoa kuinka paljon työtä ja energiaa tarvitaan kasvien jalostamiseen).

Coren jälkeen sitten suunnistimme poispäin (pelihallin kautta; mitä omituisimpia pelejä ekologisella teemalla, esimerkkinä traktorisimulaattori, jossa metsästät aamupalaa farmilla). Paluu Budeen (lisää mahtavia maisemia (mm. Widemouth Bay ja Blackrock Beach) ja päivällistä. Illalla sitten Matthewn ja parin sen kaverin kanssa pubiin yhdelle. Pelasin sit jopa poolia Matthewn kanssa. Hävisin, mikä ei ole yllättävää, olenhan viimeksi pelannut biljardia n. 6-7 vuotta sitten. Illan ”kohokohta” oli se kun katsoimme Jackass 2:sen keskellä yötä. Pari kohtaa jopa onnistui naurattamaan (mm. kun tyypit ampuvat piruksi pukeutuneen jampan tietyökuopasta ”Keep God out of California”-kyltin kanssa).

Tiistai. Paluu Bristoliin. Käytiin uudestaan rannalla tuijottelemassa merta ja nousuvettä (ilma oli mahtava, ihan mielettömän lämmin keli) ja paikallisessa antikvariaatissa. Bristolissa kaupan kautta kotiin.

Siinäpä se reissu kokonaisuudessaan oli.

-J

P.S. Loput Cornwall-kuvat netissä.

P.P.S. Nettihuoltotauko viikonlopun aikana. Saattaa toimia tai ei. Jos toimii, lisää Lontoo-kuvia.

Päivän sävel: Iron Maiden - No More Lies

Laiskottaa. Käytiin teatterissa Hannan kanssa, mistä lisää huomenna (tai siis tänään). Kuten kaikesta muustakin. Cornwall-kuvat käsitelty, uppaan ne aamulla. Lontoo-kuvia reissun ekalta päivältä vihdoin nähtävissä, muut tulee mañana.

Tän asunnon mañana-asenne on ehkä tarttunut minuunkin. Tai sitten miulla on se ollut aina.

Kummallista. Täällä ei ole ollut pariin päivään ketään muita kuin minä. Omituista. Koko rakennus on melko hiljainen. En ole itse asiassa nähnyt pariin päivään ketään muita täällä. Olenkohan ainoa, joka ei lähtenyt jonnekin pääsiäislomille? Ei, oon kuullut liikettä silloin tällöin käytävästä.

Joka tapauksessa. Huomiseen.

-J

Päivän sävel: Moonsorrow - Tuleen Ajettu Maa